Monthly Archives: January 2014

Kiirettä Kanttarelli Publishingissa!


Todellakin!

Tällä viikolla tuli painosta:

– Thomas Sand: Myrsky

– Tapani Tulla: Runoja Rakkauden Ripulista

– Hannu Koppila: Kotiseutuna Urjala

Kaikkia kiroja voi ostaa Kanttarelli Publishingin kaupasta tai tilata isoimmista kirjakaupoista.

“Runo päivässä -Poem-a Day” saavutti maagisen 350 runon rajan, enää loppurutistus, ja kirja on koossa. Hanke on ollut näkyvästi esillä, esimerksi täällä: http://olotila.yle.fi/tee-itse/runo-paivassa-poem-day-projekti-etsii-runoilijoita 

Ehkä kaikkein tärkeimpänä uutisena on eilen kirjoitettu kustannussopimus kirjasta “Viimeinen hyppy”. Tämä isän kertoma traaginen tarina tyttärensä taistelusta tappavaa tautia vastaan on juuri sellaista kirjallisuutta, mitä Kanttarelli Publishing edustaa.

Isän omin sanoin::

Viimeinen hyppy

“Se on kuin amputointi

kun lapsi kuolee, räjähdys aivoissa.

Aivosolut hakeutuvat paikoilleen

muuttaen ihmistä pysyvästi.

Se on jatkuva tuskatila,

ruumiin ja sielun ahdistus,

siinä arvot muuttuvat,

mikään ei palaa ennalleen.”

Kirja on kertomus parantumattomasti

sairaan lapsen hoitotyöstä

kahden vuoden ajalta.

Viimeinen hyppy, etukansi-page-0

“Runo päivässä -Poem a Day” Final call for poems, Viimeinen kuulutus runoille!


Kanttarelli Publishing is looking for poems to be Published in ” Runo päivässä – Poem a Day”- Anhtology. So free the poet Inside you, and send your poems to info@kanttarellipublishing.com. English or Finnish, please! So far EVERYONE of over 240 received poems has been cleared to publication, we Will publish only 365 poems

Kanttarelli Publishing etsii runoja kokoelmaansa “Runo päivässä – Poem a Day” -antologiaansa!Nyt avaa rohkeasti pöytälaatikkosi ja lähetä runo info@kanttarellipublishing.com! Tähän mennessä KAIKKI yli 240 runosta on hyväksytty julkaisuun. Julkaisemme vain 365 runoa!

Kanttarelli Publishing Julkaisee: Tapani Tulla: Runoja Rakkauden Ripulista


“Rakkaus ja ripuli tulevat yhtä yllättäen ja ja kumpikin jää pitkäksi aikaa mieleen”

Runot ovat sensuellia iloittelua ja kirpaisevan koskettavaa, elämänmakuista sana-akrobatiaa!

Sikamaisen hyvä, suosittelen!

Kirja ilmestyy Tammikuun lopussa, mutta on jo ennakkotilattavissa Kanttarellin kaupasta www.kanttarellipublishing.com/kauppa

Kentältä Kentälle – Tulevasta novellikokoelmastani: “Suupaloja Kuoleman ja Elämän kattauksesta”


“Pyydämme teitä sulkemaan kaikki elektroniset laitteet…”

Stuertin litanja on minulle turhankin tuttu. En ole koskaan laskenut, mutta tämä lienee yli tuhannes kerta kun kuulen sen.

Laitan väsyneesti läppärin kiinni ja tungen sen edessä olevan istuimen verkkotaskuun. Olemme ehtineen odottaa koneessa jo yli tunnin. Myöhästyimme meille varatusta lähtöikkunasta ja se tietää aina odottelua.

Olin lentänyt Helsingistä Frankfurtiin, juossut läpi pitkän käytävän toiseen terminaaliin. Paita liimautuneena ihooni ehdin viime tingassa Chicagon koneeseen. Inhoan tätä reittiä. Kolme vaihtoa, jotta pääsen San Diegoon, Kaliforniaan. Jouduin varaamaan taas lentoni viime tipassa, ja tämä oli seuraus. Olen kolme kertaa aikaisemmin hukannut matkatavarani Chicagossa, yhtä monta kertaa kun olen siellä vaihtanut konetta.

Pääsemme vihdoin lentokorkeuteen, saan avata turvavyöni, läppärini ja tarkistan tapani mukaisesti, onko koneen viihdetarjonnassa uusia elokuvia. Ei ole. Se ei ole ihme, koska viime viikolla lensin saman lentoyhtiön koneella. Lufthansan Airbus-koneiden business-luokan tuolit eivät ole kovin hyviä, mutta koitan vääntäytyä mukavaan asentoon. Juuri silloin tulee lentoemäntä.

– Etwas zu Trinken, something to drink, sir?

Tilaan Gin & Tonicin silkasta turhautuneisuudesta.

Kiireellä odottamaan. Lentomatkailun tunnulause.

Päivällinen on siedettävä, tilaan vielä toisen kupin kahvia ja alan kirjoittamaan esitystani San Diegon kokoukseen. Mikään ei inspiroi paremmin kuin viime hetken paniikki! Onneksi esitys on minulle hyvin tutusta aiheesta, pystyn poimimaan useita kalvoja vanhoista esityksistäni. Lisään vähän uuttaa tietoa ja paremman yhteenvedon. Olen valmis jo ennen saavumme USAn lentotilaan.

Loppumatkan kuuntelen musiikkia mp3-soittimestani, pelaan muutaman pelin PSP:lläni, PlayStationPortablella. Vakiokalusteita business-nomadille.

Laskeutuminen O’Haren lentokentälle sujuu normaalisti. Loppu onkin taas tyypillistä helvettiä. Imigranttien jono on kilometrin pituinen. Joka toinen on joko täyttänyt vaadittavat lomakkeet väärin, tai ei ole täyttänyt niitä ollenkaan.

Alan katsella kelloa. Minulla on vielä 45 minuttia aikaa ehtiä jatkolennolleni, ei näytä hyvältä. Pääsen vihdoin tiskille. Normaalit kysymykset: miksi tulin tänne, kauanko olen, missä olen yötä. Latelen ne puolinukuksissa, olen matkustanut jo noin 18 tuntia. Sitten liukuportaat alas, jossa Amerikkaan tulleiden matkustajien matkalaukut ovat läjässä. Poimin omani, ja vien sen tiskille. Tylsistynyt, vahvasti ylipainoinen tullivirkailija tutkii laukkuni, ei huomautettavaa.

Kymmenen minuuttia aikaa lentoni porttien sulkeutumiseen. Ei hyvältä näytä.

Vaikka juoksen portille, myöhästyn viisi minuuttia. Portilla virkailijat eivät jousta tippaakaaan. Menen American Airlinesin tiskille kertomaan tilanteestani. Heillä on vielä yksi lento San Diegoon. Neljän tunnin päästä.

Neljä tuntia rähjäisellä lentokentällä. Onneksi kokoukseni alkaa vasta huomenna. Raahaudun business-loungeen. Otan lasin valkoviinia ja lautasellisen suolapaloja. Tekisi mieli tupakkaa.

Useamman lautasen ja lasillisen jälkeen koneeni vihdoin kuulutetaan. Suunnistan portille ja menen VIP-väylää koneeseen. Näillä lyhyillä sisämaan lennoilla ei ole business-luokkaa, vain vähän enemmän jalkatilaa. Onneksi sain edes ikkunapaikan. Käytäväpaikalla lentoemäntien kärryt aina jysähtelevät hartiohini.

Lento on täysin normaali. Vähän mukavaa turbulenssia Kalliovuoria ylittäessä. Pidän siitä. Pidän kaikesta, mikä vähän edes poikkeaa näissä putkissa istumisesta.

Laskeudumme San Diegoon, kello on jo kahdeksan illalla paikallista aikaa, olen ollut hereillä 26 tuntia. Vielä pitäisi saada laukku, taksi ja kirjautua sisään hotelliin.

Odotan, kunnes kaikki Chicagosta tulleet laukut ovat tulleet linjaa pitkin. Sitten ilmoitan laukkuni kadonneeksi.

Edes se ei ole uutta.

Lounas Kuoleman kanssa, Alkusalaatti


Ote tulevasta novellikokoelmastani” Suupaloja Kuoleman ja Elämän kattauksessa”

Kirjoitettu Syyskuussa 2011.

“Henkeä ahdistaa. Sattuu rintaan.

Normaali ilta Karlsson-residenssissä. Minä makaan sängyssä ja katson elokuvaa. 12 Apinaa,
sopivaa viihdettä illalle. Kissa makaa vieressäni ja kehrää kun rapsutan sitä.

Minua ei kukaan rapsuta.

Muu perhe elää omaa elämäänsä makuuhuoneen ulkopuolella. Minä en kuulu siihen. Olen kuin
torniinsa unohdettu vanki. Saan ruokaa ja juomaa. Vierailuaikoja ei juurikaan ole. Tätä tuomiota
olen istunut jo pari vuotta, loppua ei näy.

Rintaan todella sattuu ja huomaan leffan loppuneen. Ilmeisesti olen nukahtanut jossain vaiheessa.
Mittaan verenpaineeni, 130/60, syke 50 ja hyvin epätasainen, ilmankos väsyttää. Huudan vaimoani
paikalle. Hän tulee makuuhuoneeseen ja hätkähtää.

– Kuinka oot noin harmaa?

En normaalistikaan ole mikään rusoposki, sänkyyn ei paljon aurinko paista. Vaikea hengittää ja
rintaan sattuu vielä enemmän. Mittaan uudestaan verenpaineen. 110/50, syke 41, arytmia vain pahentunut. Kuluu välillä useita sekunteja, ettei sydän lyö ollenkaan..

– Kohta soitan kyllä ambulanssin!

Inhoan sairaaloita. Niistä en koskaan pääse ulos muuten kun vastoin lääkärin neuvoa. En halua
tilata ambulanssia. Mutta kun herään vaimoni ravistellessa minua, on pakko tajuta että nyt ei asiat
ole hyvin.

Kun herään seuraavan kerran, vieressäni seisoo oranssin väriseen haalariin pukeutunut mies.
Hieroo rystysillään minun rintakehääni.

– Herätäämpäs nyt Karlsson!

Poikani seisoo makuuhuoneen ovensuussa. Näen hänen katseestaan kauhun.

Toinen ambulanssimiehistä on puhelimessa. Hän pyytää lääkäriä paikalle. Tajuntannantasoni
heittelehtii, välillä olen tajuton. Herään taas kun paita otetaan pois päältäni. Koitan ymmärtää miksi
oranssipukuiset miehet riisuvat minua. En tajua. Minut asetetaan taas makaamaan selälleni.
Toinen miehistä ottaa molempiin käsiinsä kahvat. Sen verran olen lääkärisarjoja katsonut, että
tajuan mitä tulee tapahtumaan.

Poikani seisoo makuuhuoneen ovensuussa ja sulkee silmänsä.

Tunnen miten sähköisku kouristaa koko kehoani.

– Ei vaikutusta!
– Koita vielä kerran!

Tunnen uudestaan sähkön virtaavan läpi kehoni. Menetän tajuntani taas. Herään hetkeksi, kun
ulkoilman viileys pyyhkäisee yli puolialastoman kehoni. Meinaan pudota paareilta, kun
minua kannetaan kotini jyrkkiä ulkoportaita pitkin. Minut työnnetään ambulanssiin.
Tajuttomuus.

Ambulanssissa lääkäri seuraa mittareita, avustaja koittaa pitää minua hereillä

.- Syke 24!
– Annan adrenaliinin.

Juuri ennenkuin menetän taas tajuntani, tunnen pistoksen rinnassani. Näen poikani kasvot
mielessäni ja tunnen hirvittävää menetyksen tuskaa. Samalla olen elinkautisvanki, joka on juuri
saanut armahduksen.

Sydämeni pysähtyy. Olen kuollut.
Toista kertaa elämäni aikana. Eikä sekään riitä.

Herään.”