Category Archives: Suupaloja elämän ja kuoleman kattauksesta

Perinne – Tulevasta kirjastani “Suupaloja elämän ja kuoleman kattauksesta


Istun Ravintola Kosmoksessa, kuten suuri idolini Mika Waltari. Lautanen vorshmakia syöty, perinteitä kunniottaen. Perinteet ja kulttuurin historia suorastaan vyöryy ylitseni. Ja sitten se on ohi. Olen istunut sadoissa ravintoloissa ja juonut viiniä. Miten tämä poikkeaa siitä?

Vain mielikuvitukseni tekee siitä jotenkin erikoisen muihin kuppiloihin verrattuna. Onko historiallinen perintö vain mielikuvituksemme harhaa? Jos näin on, miksi siis ylläpitää pystyynkuolleita kulisseja ylhäällä. Perinteitä, joiden alkuperäinen merkitys ja sisältö on kauan sitten kuollut.

Miksi ei mielummin eläisi tässä ja nyt, luoden omaa historiaansa? Uskon siihen.

Silti askeleeni johtaa Kosmoksen, yli 90 vuotta vanhaan instituutioon, eikä viereiseen, siistiin Bar/club/cafe Kiilaan. Luultavasti siellä viinilasikin olisi halvempi. Historia istuu meissä tiukemmin kun paska junttilan tuvan seinällä. emme saa sitä ravistettua vaikka haluaisimme.

Haluan tehdä asioita uudella tavalla, omalla tavallani, mutta tuntemani historian varjo istuu olkapäälläni kuin ajatuksiani ohjaileva demoni. Jos käännän nopeasti ajatuksiani, niin näen sen. Pirulaisen ja Komentelijan. Pitäisikö minun tehdä tuttavuutta siihen, jotta loppuisi tämä ikuinen tukustelu sen kanssa? Myönnänkö, että tekojani on aina ohjannut joku muu kuin minä? Myönnänkö vapaan tahtoni olevan ja aina olleen illuusiota?

Olen ylpeä vapaasta tahdostani, en luovu siitä kovin helposti. Mietin, istuiko Mika Waltari joskus tässä samassa loossissa. Siinä se taas tulee. Historia ja perinne huutaa aivoissani kuin karaoke-isäntä.

Kirjoitan sen ulos itsestäni. Kun ensi kerralla näen tämän ravintolan ja loossin, muistan kirjoittaneeni siinä tämän kirjoituksen, mikä kukaties päätyy kirjan sivulle. Perinne ei ole turhaa, silloin kun tiedostamme sen olevan perinne, emmekä vain sokeasti ohjaudu sen mukaan.

Tiedostaminen on tuntemista. Tunteminen on hallintaa. Hallinta antaa meille vapaan tahdon. En muuta halunnutkaan.

Perinne ja minä. Yhdessä ja erikseen.

 

Zen ja Oluenjuonnin taito, Tulevasta essee-kokoelmastani


Paras kalja edessäsi oleva. Tämä oli 90-luvulla perustamamme olutseuran motto. Ei se, missä oli täydellinen vaahtokukka tarjoiltuna juuri oikean lämpöisenä parhaiden ystävien ympäröimänä.

Ei.

Paras on se, jonka juuri nyt nautit. Muut ovat muistoja, usvaa, mennyttä. Ne eivät enää ole olemassa muualla kuin aivojeni sopukoissa. Tämä olut on nyt. Tässä. Läsnä.

Todellinen.

Joka hetki mielessäni on jo historiaa, se minkä koen aisteillani nyt on todellisuutta. Omat muistoni värittyvät, katoavat, muuttuvat tukemaan omaa minäkuvaani tällä hetkellä. Tällä hetkellä kirjoitan ja huomaan samalla saarnaavani.

Se ei ole tarkoitukseni.

Nautin edessä olevasta oluestani, joka on jo ehtinyt vähän väljähtyä tässä kirjoittaessani. Olen harmistunut peruuntuneesta palaverista ystäväni kanssa. Olen iloinen, koska olen pitkästä aikaa Helsingissä. Tämä on todellisuutta.

Ajatukseni kuitenkin käyvät ikuista jupinaansa, koska ei ole muitakaan puhekumppaneita. Se ei kyllästy saarnaamaan. Joten jatkan.

Aivan liian usein erehdyn elämään muistojani uudestaan. Vertailemaan nykyisytä tilaa ja todellisuutta edessäni. Joskus unohdan todellisuuden ja elän vain ajatuksissani. Kai se on osaltaan kirjoittelijan helmasynti. Maailma on täynnä kirjoitettavaa, mutta sitä ei koe samalla tavoin muut kuin minä.

Yksin minä.

Pelottava ja vapauttava ajatus. Jos nukahdan, lakkaako maailma minun näkökulmasta olematta? Ainakin jos olen juovuksissa, maailma näyttää erilaiselta. Sama asia jos olen iloinen tai masentunut.

Maailma muuttuu, jos minä muutun.

Olen siis maailmojen luoja ja tuhoaja, Jumala, Krishna, kaksikasvoinen Janus!

Paluu todellisuuteen: minulla on epäämättömiä todisteita, että maailma jatkuu, vaikka minä nukkuisin. Todellisuudessa ollessani humalassa muut näkevät maailman samanlaisena, minut vain siinä humalassa.

En ole humalassa, mutta edessäni oleva kalja alkaa olla jo todella väljähtynyt.

Silti paras kalja. Ja paras maailma.

Ainoa todellinen.

Kentältä Kentälle – Tulevasta novellikokoelmastani: “Suupaloja Kuoleman ja Elämän kattauksesta”


“Pyydämme teitä sulkemaan kaikki elektroniset laitteet…”

Stuertin litanja on minulle turhankin tuttu. En ole koskaan laskenut, mutta tämä lienee yli tuhannes kerta kun kuulen sen.

Laitan väsyneesti läppärin kiinni ja tungen sen edessä olevan istuimen verkkotaskuun. Olemme ehtineen odottaa koneessa jo yli tunnin. Myöhästyimme meille varatusta lähtöikkunasta ja se tietää aina odottelua.

Olin lentänyt Helsingistä Frankfurtiin, juossut läpi pitkän käytävän toiseen terminaaliin. Paita liimautuneena ihooni ehdin viime tingassa Chicagon koneeseen. Inhoan tätä reittiä. Kolme vaihtoa, jotta pääsen San Diegoon, Kaliforniaan. Jouduin varaamaan taas lentoni viime tipassa, ja tämä oli seuraus. Olen kolme kertaa aikaisemmin hukannut matkatavarani Chicagossa, yhtä monta kertaa kun olen siellä vaihtanut konetta.

Pääsemme vihdoin lentokorkeuteen, saan avata turvavyöni, läppärini ja tarkistan tapani mukaisesti, onko koneen viihdetarjonnassa uusia elokuvia. Ei ole. Se ei ole ihme, koska viime viikolla lensin saman lentoyhtiön koneella. Lufthansan Airbus-koneiden business-luokan tuolit eivät ole kovin hyviä, mutta koitan vääntäytyä mukavaan asentoon. Juuri silloin tulee lentoemäntä.

– Etwas zu Trinken, something to drink, sir?

Tilaan Gin & Tonicin silkasta turhautuneisuudesta.

Kiireellä odottamaan. Lentomatkailun tunnulause.

Päivällinen on siedettävä, tilaan vielä toisen kupin kahvia ja alan kirjoittamaan esitystani San Diegon kokoukseen. Mikään ei inspiroi paremmin kuin viime hetken paniikki! Onneksi esitys on minulle hyvin tutusta aiheesta, pystyn poimimaan useita kalvoja vanhoista esityksistäni. Lisään vähän uuttaa tietoa ja paremman yhteenvedon. Olen valmis jo ennen saavumme USAn lentotilaan.

Loppumatkan kuuntelen musiikkia mp3-soittimestani, pelaan muutaman pelin PSP:lläni, PlayStationPortablella. Vakiokalusteita business-nomadille.

Laskeutuminen O’Haren lentokentälle sujuu normaalisti. Loppu onkin taas tyypillistä helvettiä. Imigranttien jono on kilometrin pituinen. Joka toinen on joko täyttänyt vaadittavat lomakkeet väärin, tai ei ole täyttänyt niitä ollenkaan.

Alan katsella kelloa. Minulla on vielä 45 minuttia aikaa ehtiä jatkolennolleni, ei näytä hyvältä. Pääsen vihdoin tiskille. Normaalit kysymykset: miksi tulin tänne, kauanko olen, missä olen yötä. Latelen ne puolinukuksissa, olen matkustanut jo noin 18 tuntia. Sitten liukuportaat alas, jossa Amerikkaan tulleiden matkustajien matkalaukut ovat läjässä. Poimin omani, ja vien sen tiskille. Tylsistynyt, vahvasti ylipainoinen tullivirkailija tutkii laukkuni, ei huomautettavaa.

Kymmenen minuuttia aikaa lentoni porttien sulkeutumiseen. Ei hyvältä näytä.

Vaikka juoksen portille, myöhästyn viisi minuuttia. Portilla virkailijat eivät jousta tippaakaaan. Menen American Airlinesin tiskille kertomaan tilanteestani. Heillä on vielä yksi lento San Diegoon. Neljän tunnin päästä.

Neljä tuntia rähjäisellä lentokentällä. Onneksi kokoukseni alkaa vasta huomenna. Raahaudun business-loungeen. Otan lasin valkoviinia ja lautasellisen suolapaloja. Tekisi mieli tupakkaa.

Useamman lautasen ja lasillisen jälkeen koneeni vihdoin kuulutetaan. Suunnistan portille ja menen VIP-väylää koneeseen. Näillä lyhyillä sisämaan lennoilla ei ole business-luokkaa, vain vähän enemmän jalkatilaa. Onneksi sain edes ikkunapaikan. Käytäväpaikalla lentoemäntien kärryt aina jysähtelevät hartiohini.

Lento on täysin normaali. Vähän mukavaa turbulenssia Kalliovuoria ylittäessä. Pidän siitä. Pidän kaikesta, mikä vähän edes poikkeaa näissä putkissa istumisesta.

Laskeudumme San Diegoon, kello on jo kahdeksan illalla paikallista aikaa, olen ollut hereillä 26 tuntia. Vielä pitäisi saada laukku, taksi ja kirjautua sisään hotelliin.

Odotan, kunnes kaikki Chicagosta tulleet laukut ovat tulleet linjaa pitkin. Sitten ilmoitan laukkuni kadonneeksi.

Edes se ei ole uutta.

Lounas Kuoleman kanssa, Alkusalaatti


Ote tulevasta novellikokoelmastani” Suupaloja Kuoleman ja Elämän kattauksessa”

Kirjoitettu Syyskuussa 2011.

“Henkeä ahdistaa. Sattuu rintaan.

Normaali ilta Karlsson-residenssissä. Minä makaan sängyssä ja katson elokuvaa. 12 Apinaa,
sopivaa viihdettä illalle. Kissa makaa vieressäni ja kehrää kun rapsutan sitä.

Minua ei kukaan rapsuta.

Muu perhe elää omaa elämäänsä makuuhuoneen ulkopuolella. Minä en kuulu siihen. Olen kuin
torniinsa unohdettu vanki. Saan ruokaa ja juomaa. Vierailuaikoja ei juurikaan ole. Tätä tuomiota
olen istunut jo pari vuotta, loppua ei näy.

Rintaan todella sattuu ja huomaan leffan loppuneen. Ilmeisesti olen nukahtanut jossain vaiheessa.
Mittaan verenpaineeni, 130/60, syke 50 ja hyvin epätasainen, ilmankos väsyttää. Huudan vaimoani
paikalle. Hän tulee makuuhuoneeseen ja hätkähtää.

– Kuinka oot noin harmaa?

En normaalistikaan ole mikään rusoposki, sänkyyn ei paljon aurinko paista. Vaikea hengittää ja
rintaan sattuu vielä enemmän. Mittaan uudestaan verenpaineen. 110/50, syke 41, arytmia vain pahentunut. Kuluu välillä useita sekunteja, ettei sydän lyö ollenkaan..

– Kohta soitan kyllä ambulanssin!

Inhoan sairaaloita. Niistä en koskaan pääse ulos muuten kun vastoin lääkärin neuvoa. En halua
tilata ambulanssia. Mutta kun herään vaimoni ravistellessa minua, on pakko tajuta että nyt ei asiat
ole hyvin.

Kun herään seuraavan kerran, vieressäni seisoo oranssin väriseen haalariin pukeutunut mies.
Hieroo rystysillään minun rintakehääni.

– Herätäämpäs nyt Karlsson!

Poikani seisoo makuuhuoneen ovensuussa. Näen hänen katseestaan kauhun.

Toinen ambulanssimiehistä on puhelimessa. Hän pyytää lääkäriä paikalle. Tajuntannantasoni
heittelehtii, välillä olen tajuton. Herään taas kun paita otetaan pois päältäni. Koitan ymmärtää miksi
oranssipukuiset miehet riisuvat minua. En tajua. Minut asetetaan taas makaamaan selälleni.
Toinen miehistä ottaa molempiin käsiinsä kahvat. Sen verran olen lääkärisarjoja katsonut, että
tajuan mitä tulee tapahtumaan.

Poikani seisoo makuuhuoneen ovensuussa ja sulkee silmänsä.

Tunnen miten sähköisku kouristaa koko kehoani.

– Ei vaikutusta!
– Koita vielä kerran!

Tunnen uudestaan sähkön virtaavan läpi kehoni. Menetän tajuntani taas. Herään hetkeksi, kun
ulkoilman viileys pyyhkäisee yli puolialastoman kehoni. Meinaan pudota paareilta, kun
minua kannetaan kotini jyrkkiä ulkoportaita pitkin. Minut työnnetään ambulanssiin.
Tajuttomuus.

Ambulanssissa lääkäri seuraa mittareita, avustaja koittaa pitää minua hereillä

.- Syke 24!
– Annan adrenaliinin.

Juuri ennenkuin menetän taas tajuntani, tunnen pistoksen rinnassani. Näen poikani kasvot
mielessäni ja tunnen hirvittävää menetyksen tuskaa. Samalla olen elinkautisvanki, joka on juuri
saanut armahduksen.

Sydämeni pysähtyy. Olen kuollut.
Toista kertaa elämäni aikana. Eikä sekään riitä.

Herään.”