Category Archives: Writing

Perinne – Tulevasta kirjastani “Suupaloja elämän ja kuoleman kattauksesta


Istun Ravintola Kosmoksessa, kuten suuri idolini Mika Waltari. Lautanen vorshmakia syöty, perinteitä kunniottaen. Perinteet ja kulttuurin historia suorastaan vyöryy ylitseni. Ja sitten se on ohi. Olen istunut sadoissa ravintoloissa ja juonut viiniä. Miten tämä poikkeaa siitä?

Vain mielikuvitukseni tekee siitä jotenkin erikoisen muihin kuppiloihin verrattuna. Onko historiallinen perintö vain mielikuvituksemme harhaa? Jos näin on, miksi siis ylläpitää pystyynkuolleita kulisseja ylhäällä. Perinteitä, joiden alkuperäinen merkitys ja sisältö on kauan sitten kuollut.

Miksi ei mielummin eläisi tässä ja nyt, luoden omaa historiaansa? Uskon siihen.

Silti askeleeni johtaa Kosmoksen, yli 90 vuotta vanhaan instituutioon, eikä viereiseen, siistiin Bar/club/cafe Kiilaan. Luultavasti siellä viinilasikin olisi halvempi. Historia istuu meissä tiukemmin kun paska junttilan tuvan seinällä. emme saa sitä ravistettua vaikka haluaisimme.

Haluan tehdä asioita uudella tavalla, omalla tavallani, mutta tuntemani historian varjo istuu olkapäälläni kuin ajatuksiani ohjaileva demoni. Jos käännän nopeasti ajatuksiani, niin näen sen. Pirulaisen ja Komentelijan. Pitäisikö minun tehdä tuttavuutta siihen, jotta loppuisi tämä ikuinen tukustelu sen kanssa? Myönnänkö, että tekojani on aina ohjannut joku muu kuin minä? Myönnänkö vapaan tahtoni olevan ja aina olleen illuusiota?

Olen ylpeä vapaasta tahdostani, en luovu siitä kovin helposti. Mietin, istuiko Mika Waltari joskus tässä samassa loossissa. Siinä se taas tulee. Historia ja perinne huutaa aivoissani kuin karaoke-isäntä.

Kirjoitan sen ulos itsestäni. Kun ensi kerralla näen tämän ravintolan ja loossin, muistan kirjoittaneeni siinä tämän kirjoituksen, mikä kukaties päätyy kirjan sivulle. Perinne ei ole turhaa, silloin kun tiedostamme sen olevan perinne, emmekä vain sokeasti ohjaudu sen mukaan.

Tiedostaminen on tuntemista. Tunteminen on hallintaa. Hallinta antaa meille vapaan tahdon. En muuta halunnutkaan.

Perinne ja minä. Yhdessä ja erikseen.

 

Zen ja Oluenjuonnin taito, Tulevasta essee-kokoelmastani


Paras kalja edessäsi oleva. Tämä oli 90-luvulla perustamamme olutseuran motto. Ei se, missä oli täydellinen vaahtokukka tarjoiltuna juuri oikean lämpöisenä parhaiden ystävien ympäröimänä.

Ei.

Paras on se, jonka juuri nyt nautit. Muut ovat muistoja, usvaa, mennyttä. Ne eivät enää ole olemassa muualla kuin aivojeni sopukoissa. Tämä olut on nyt. Tässä. Läsnä.

Todellinen.

Joka hetki mielessäni on jo historiaa, se minkä koen aisteillani nyt on todellisuutta. Omat muistoni värittyvät, katoavat, muuttuvat tukemaan omaa minäkuvaani tällä hetkellä. Tällä hetkellä kirjoitan ja huomaan samalla saarnaavani.

Se ei ole tarkoitukseni.

Nautin edessä olevasta oluestani, joka on jo ehtinyt vähän väljähtyä tässä kirjoittaessani. Olen harmistunut peruuntuneesta palaverista ystäväni kanssa. Olen iloinen, koska olen pitkästä aikaa Helsingissä. Tämä on todellisuutta.

Ajatukseni kuitenkin käyvät ikuista jupinaansa, koska ei ole muitakaan puhekumppaneita. Se ei kyllästy saarnaamaan. Joten jatkan.

Aivan liian usein erehdyn elämään muistojani uudestaan. Vertailemaan nykyisytä tilaa ja todellisuutta edessäni. Joskus unohdan todellisuuden ja elän vain ajatuksissani. Kai se on osaltaan kirjoittelijan helmasynti. Maailma on täynnä kirjoitettavaa, mutta sitä ei koe samalla tavoin muut kuin minä.

Yksin minä.

Pelottava ja vapauttava ajatus. Jos nukahdan, lakkaako maailma minun näkökulmasta olematta? Ainakin jos olen juovuksissa, maailma näyttää erilaiselta. Sama asia jos olen iloinen tai masentunut.

Maailma muuttuu, jos minä muutun.

Olen siis maailmojen luoja ja tuhoaja, Jumala, Krishna, kaksikasvoinen Janus!

Paluu todellisuuteen: minulla on epäämättömiä todisteita, että maailma jatkuu, vaikka minä nukkuisin. Todellisuudessa ollessani humalassa muut näkevät maailman samanlaisena, minut vain siinä humalassa.

En ole humalassa, mutta edessäni oleva kalja alkaa olla jo todella väljähtynyt.

Silti paras kalja. Ja paras maailma.

Ainoa todellinen.

Hurmaantunut elämästä


Ulkoapäin katsoen voisi ajatella minun olevan tolkuttoman kiireinen. Jostain syystä en kuitenkaan tunne itseäni kiireiseksi. Kerrataanpa vähän viime viikkojen tapahtumia:

Sadan henkilön Runojuhlan suunnittelu ja toteuttaminen
Lähes 400 kirjan lähettäminen eri osoitteisiin
Levy-yhtiön perustaminen
Levy-yhtiön saitin, FB-sivujen, twitterin ynnä muiden luonti. Käykää katsomassa ja tykkäämässä, http://www.cabinbladerecords.comCabin Blade Records ja facebook.com/cabinbladerecords!
Markkinointimateriaalin luominen, sopimupohjien teko, välttämättömiin järjestöihin liittyminen, jotta saamme julkaista musiikkia
Partnereiden haku musiikkipuolella
Ensimmäisen Bändin kanssa tehty sopimus
Ensimmäinen biisi iTunesiin, Spotifyihin, RDIOon ja noin 30 muuhun kanavaan
Oman essee-kokoelman kirjoittaminen
Kirjojen markkinointi mm. Janakkalan kirjailijayhdistyksen 30v juhlissa
Firman tilinpäätös

Silti jää aikaa nauttia elämästä, istua rakkaan kanssa paljussa, tavata ystäviä, käydä kulttuuririennoissa, diggailla Zakk Wylden kitarointia livenä.

Miten se on mahdollista, kuulen sinun kysyvän. Olen valinnut vain tehtäviä mistä nautin. Tiedän olevani etuoikeutettu. en tuota ylläolevaa ole mitään tehnyt yksin. Kirjanjulkaisupuolella Rakkaani on rinnallani, musapuolella poikani tekee suurimman osan jalkatyöstä. Ja runojuhlan toteuttamiseen osallistui melkein koko perhe!

Elämä on niin ihanaa ja antoisaa, kun antaa sen tulla lävitsesi koko voimalla, levittää siivet ja uskoa että ne kantavat. Silloin ne kantavat, ja hyvän sykli vaan vahvistuu. Nousen korkeammalle ja korkeammalle ja saan jakaa sitä riemua myös muiden kanssa. Yksin se ei tuntuisikaan miltään, mutta jakamalla, antamalla ilman etttä odottaa jotain vastavuoroisuutta, rakastamalla hullun lailla, silloin virtaukset kuin itsestään kannattelevat sinua.

20140407-171555.jpg

Valamossa


Sidon Pyhän Kristoforuksen amuletin reppuuni. Ostin sen Valamon luostarin matkamuistomyymälästä, joka on käsittämätön sekoitus aitoa, uskonnollista materiaalia ja puhdasta markkinakrääsää.

Jos Jeesus olisi nähnyt tämän, hän olisi potkaissut pöydät nurin.

Herraarmahdaherraarmahdaherraarmahdaherraarmahda.

Halusin amuletin suojaamaan minua pyhiinvaellusmatkallani Santiago de Compostelaan. En usko pyhimyksiin, mutta kuntooni nähden kaikki suoja on tarpeen. Lähden Pyhiinvaellukselle kuuden kuukauden päästä, mutta olen alkanut jo valmistautumaan siihen, muutenkin kuin ostamalla amuletteja. Myös täällä Valamossa teemme kävelylenkkejä, kaikki valmistautumista vaellukseen.

Kristoforus on kaikkien matkaajien suojeluspyhimys. Tarinan mukaan hän kantoi ihmisiä yli virran. Eräänä päivänä hänen kannettavakseen tuli pieni poika. Kristoforus sai käyttää kaikki voimansa, jotta jaksoi kantaa taakkansa. “Miten olet noin painava” kysyi Kristoforus. “Sinä kannoit koko ihmiskunnan syntejä niskassasi”, sanoi pieni poika. Jeesus-lapsi.

Olemme Valamon luostarissa kolme päivää osallistumassa essee-kirjoittamisen kurssille. Toistaiseksi kurssi on ollut varsin viihdyttävä, mutta pelkkää monologia. Yleisöä on 20 henkeä, joten mikään muu ei olisi ollut mahdollistakaan. Toistaiseksi olen kuullut kirjailijoista, joiden tuotannon tunnen paremmin kuin hyvin.

Tämä yhdistelmä kuvaa Valamon toimintaa tänä päivänä. Matkamuistoja, melontakursseja, ikonimaalausta, luovan kirjoittamisen kursseja. Ai niin, kyllä täällä on munkkejakin, jotka tekevät mitä nyt munkit tekevätkään.

Herraarmahdaherraarmahdaherraarmahdaherraarmahda.

Oma uskoni ei esittäydy tällä tavoin. Pidän kyllä paljon seremonioista, pyhimyksistä joka lähtöön, tuohusten tuoksusta. Ei pyhiinvaelluskaan ole minulle Katolisen kirkon ylistystä, vaan oman uskoni. Ja uskoni minuun. Että vammoistani huolimatta olen kykenevä kävelemään tarvittavat 114km. Uskon, että tulen nauttimaan myös katolisen kirkon seremoniosta. Mitä tahansa paitsi kädenlämpöistä ev-lutkun epädramaattista ja sielutonta liturgiaa.

Herraarmahdaherraarmahdaherraarmahdaherraarmahda.

Olen henkinen ihminen, mutten osaa vieläkään lokeroida itseäni. Enkä haluakaan. Vaellan vapaana uskomusten, tiedon ja mysteerien maisemissa. Ja nautin siitä. Elän ja annan elää.

Kaikkien matkaajien suojeluspyhimys Valamon rihkamamyymälästä kirjoittajakurssin aikana. Kuvastaa minua ja Valamoa.

Herraarmahdaherraarmahdaherraarmahdaherraarmahda.

Kiirettä Kanttarelli Publishingissa!


Todellakin!

Tällä viikolla tuli painosta:

– Thomas Sand: Myrsky

– Tapani Tulla: Runoja Rakkauden Ripulista

– Hannu Koppila: Kotiseutuna Urjala

Kaikkia kiroja voi ostaa Kanttarelli Publishingin kaupasta tai tilata isoimmista kirjakaupoista.

“Runo päivässä -Poem-a Day” saavutti maagisen 350 runon rajan, enää loppurutistus, ja kirja on koossa. Hanke on ollut näkyvästi esillä, esimerksi täällä: http://olotila.yle.fi/tee-itse/runo-paivassa-poem-day-projekti-etsii-runoilijoita 

Ehkä kaikkein tärkeimpänä uutisena on eilen kirjoitettu kustannussopimus kirjasta “Viimeinen hyppy”. Tämä isän kertoma traaginen tarina tyttärensä taistelusta tappavaa tautia vastaan on juuri sellaista kirjallisuutta, mitä Kanttarelli Publishing edustaa.

Isän omin sanoin::

Viimeinen hyppy

“Se on kuin amputointi

kun lapsi kuolee, räjähdys aivoissa.

Aivosolut hakeutuvat paikoilleen

muuttaen ihmistä pysyvästi.

Se on jatkuva tuskatila,

ruumiin ja sielun ahdistus,

siinä arvot muuttuvat,

mikään ei palaa ennalleen.”

Kirja on kertomus parantumattomasti

sairaan lapsen hoitotyöstä

kahden vuoden ajalta.

Viimeinen hyppy, etukansi-page-0

Kentältä Kentälle – Tulevasta novellikokoelmastani: “Suupaloja Kuoleman ja Elämän kattauksesta”


“Pyydämme teitä sulkemaan kaikki elektroniset laitteet…”

Stuertin litanja on minulle turhankin tuttu. En ole koskaan laskenut, mutta tämä lienee yli tuhannes kerta kun kuulen sen.

Laitan väsyneesti läppärin kiinni ja tungen sen edessä olevan istuimen verkkotaskuun. Olemme ehtineen odottaa koneessa jo yli tunnin. Myöhästyimme meille varatusta lähtöikkunasta ja se tietää aina odottelua.

Olin lentänyt Helsingistä Frankfurtiin, juossut läpi pitkän käytävän toiseen terminaaliin. Paita liimautuneena ihooni ehdin viime tingassa Chicagon koneeseen. Inhoan tätä reittiä. Kolme vaihtoa, jotta pääsen San Diegoon, Kaliforniaan. Jouduin varaamaan taas lentoni viime tipassa, ja tämä oli seuraus. Olen kolme kertaa aikaisemmin hukannut matkatavarani Chicagossa, yhtä monta kertaa kun olen siellä vaihtanut konetta.

Pääsemme vihdoin lentokorkeuteen, saan avata turvavyöni, läppärini ja tarkistan tapani mukaisesti, onko koneen viihdetarjonnassa uusia elokuvia. Ei ole. Se ei ole ihme, koska viime viikolla lensin saman lentoyhtiön koneella. Lufthansan Airbus-koneiden business-luokan tuolit eivät ole kovin hyviä, mutta koitan vääntäytyä mukavaan asentoon. Juuri silloin tulee lentoemäntä.

– Etwas zu Trinken, something to drink, sir?

Tilaan Gin & Tonicin silkasta turhautuneisuudesta.

Kiireellä odottamaan. Lentomatkailun tunnulause.

Päivällinen on siedettävä, tilaan vielä toisen kupin kahvia ja alan kirjoittamaan esitystani San Diegon kokoukseen. Mikään ei inspiroi paremmin kuin viime hetken paniikki! Onneksi esitys on minulle hyvin tutusta aiheesta, pystyn poimimaan useita kalvoja vanhoista esityksistäni. Lisään vähän uuttaa tietoa ja paremman yhteenvedon. Olen valmis jo ennen saavumme USAn lentotilaan.

Loppumatkan kuuntelen musiikkia mp3-soittimestani, pelaan muutaman pelin PSP:lläni, PlayStationPortablella. Vakiokalusteita business-nomadille.

Laskeutuminen O’Haren lentokentälle sujuu normaalisti. Loppu onkin taas tyypillistä helvettiä. Imigranttien jono on kilometrin pituinen. Joka toinen on joko täyttänyt vaadittavat lomakkeet väärin, tai ei ole täyttänyt niitä ollenkaan.

Alan katsella kelloa. Minulla on vielä 45 minuttia aikaa ehtiä jatkolennolleni, ei näytä hyvältä. Pääsen vihdoin tiskille. Normaalit kysymykset: miksi tulin tänne, kauanko olen, missä olen yötä. Latelen ne puolinukuksissa, olen matkustanut jo noin 18 tuntia. Sitten liukuportaat alas, jossa Amerikkaan tulleiden matkustajien matkalaukut ovat läjässä. Poimin omani, ja vien sen tiskille. Tylsistynyt, vahvasti ylipainoinen tullivirkailija tutkii laukkuni, ei huomautettavaa.

Kymmenen minuuttia aikaa lentoni porttien sulkeutumiseen. Ei hyvältä näytä.

Vaikka juoksen portille, myöhästyn viisi minuuttia. Portilla virkailijat eivät jousta tippaakaaan. Menen American Airlinesin tiskille kertomaan tilanteestani. Heillä on vielä yksi lento San Diegoon. Neljän tunnin päästä.

Neljä tuntia rähjäisellä lentokentällä. Onneksi kokoukseni alkaa vasta huomenna. Raahaudun business-loungeen. Otan lasin valkoviinia ja lautasellisen suolapaloja. Tekisi mieli tupakkaa.

Useamman lautasen ja lasillisen jälkeen koneeni vihdoin kuulutetaan. Suunnistan portille ja menen VIP-väylää koneeseen. Näillä lyhyillä sisämaan lennoilla ei ole business-luokkaa, vain vähän enemmän jalkatilaa. Onneksi sain edes ikkunapaikan. Käytäväpaikalla lentoemäntien kärryt aina jysähtelevät hartiohini.

Lento on täysin normaali. Vähän mukavaa turbulenssia Kalliovuoria ylittäessä. Pidän siitä. Pidän kaikesta, mikä vähän edes poikkeaa näissä putkissa istumisesta.

Laskeudumme San Diegoon, kello on jo kahdeksan illalla paikallista aikaa, olen ollut hereillä 26 tuntia. Vielä pitäisi saada laukku, taksi ja kirjautua sisään hotelliin.

Odotan, kunnes kaikki Chicagosta tulleet laukut ovat tulleet linjaa pitkin. Sitten ilmoitan laukkuni kadonneeksi.

Edes se ei ole uutta.

Lounas Kuoleman kanssa, Alkusalaatti


Ote tulevasta novellikokoelmastani” Suupaloja Kuoleman ja Elämän kattauksessa”

Kirjoitettu Syyskuussa 2011.

“Henkeä ahdistaa. Sattuu rintaan.

Normaali ilta Karlsson-residenssissä. Minä makaan sängyssä ja katson elokuvaa. 12 Apinaa,
sopivaa viihdettä illalle. Kissa makaa vieressäni ja kehrää kun rapsutan sitä.

Minua ei kukaan rapsuta.

Muu perhe elää omaa elämäänsä makuuhuoneen ulkopuolella. Minä en kuulu siihen. Olen kuin
torniinsa unohdettu vanki. Saan ruokaa ja juomaa. Vierailuaikoja ei juurikaan ole. Tätä tuomiota
olen istunut jo pari vuotta, loppua ei näy.

Rintaan todella sattuu ja huomaan leffan loppuneen. Ilmeisesti olen nukahtanut jossain vaiheessa.
Mittaan verenpaineeni, 130/60, syke 50 ja hyvin epätasainen, ilmankos väsyttää. Huudan vaimoani
paikalle. Hän tulee makuuhuoneeseen ja hätkähtää.

– Kuinka oot noin harmaa?

En normaalistikaan ole mikään rusoposki, sänkyyn ei paljon aurinko paista. Vaikea hengittää ja
rintaan sattuu vielä enemmän. Mittaan uudestaan verenpaineen. 110/50, syke 41, arytmia vain pahentunut. Kuluu välillä useita sekunteja, ettei sydän lyö ollenkaan..

– Kohta soitan kyllä ambulanssin!

Inhoan sairaaloita. Niistä en koskaan pääse ulos muuten kun vastoin lääkärin neuvoa. En halua
tilata ambulanssia. Mutta kun herään vaimoni ravistellessa minua, on pakko tajuta että nyt ei asiat
ole hyvin.

Kun herään seuraavan kerran, vieressäni seisoo oranssin väriseen haalariin pukeutunut mies.
Hieroo rystysillään minun rintakehääni.

– Herätäämpäs nyt Karlsson!

Poikani seisoo makuuhuoneen ovensuussa. Näen hänen katseestaan kauhun.

Toinen ambulanssimiehistä on puhelimessa. Hän pyytää lääkäriä paikalle. Tajuntannantasoni
heittelehtii, välillä olen tajuton. Herään taas kun paita otetaan pois päältäni. Koitan ymmärtää miksi
oranssipukuiset miehet riisuvat minua. En tajua. Minut asetetaan taas makaamaan selälleni.
Toinen miehistä ottaa molempiin käsiinsä kahvat. Sen verran olen lääkärisarjoja katsonut, että
tajuan mitä tulee tapahtumaan.

Poikani seisoo makuuhuoneen ovensuussa ja sulkee silmänsä.

Tunnen miten sähköisku kouristaa koko kehoani.

– Ei vaikutusta!
– Koita vielä kerran!

Tunnen uudestaan sähkön virtaavan läpi kehoni. Menetän tajuntani taas. Herään hetkeksi, kun
ulkoilman viileys pyyhkäisee yli puolialastoman kehoni. Meinaan pudota paareilta, kun
minua kannetaan kotini jyrkkiä ulkoportaita pitkin. Minut työnnetään ambulanssiin.
Tajuttomuus.

Ambulanssissa lääkäri seuraa mittareita, avustaja koittaa pitää minua hereillä

.- Syke 24!
– Annan adrenaliinin.

Juuri ennenkuin menetän taas tajuntani, tunnen pistoksen rinnassani. Näen poikani kasvot
mielessäni ja tunnen hirvittävää menetyksen tuskaa. Samalla olen elinkautisvanki, joka on juuri
saanut armahduksen.

Sydämeni pysähtyy. Olen kuollut.
Toista kertaa elämäni aikana. Eikä sekään riitä.

Herään.”

Hyvää Uutta Vuotta!


Vuosi päättyi Kanttarelli Publishingin suhteen varsin mainiosti! YLEn haastattelu (tlossa YLE Areenaan, mutta uteiliaimmat voivat ladata sen täältä:). Ja vielä tämän vuoden puolella voidaan vielä julkistaa loistava uusi teos, joka ilmestyy ensi vuoden alkupuolella. Lisää tietoa runoilija Tapani Tullan teoksesta täältä .

Hyvää ja Menestyksekästä vuotta kaikille!

“Runo päivässä – Poem a Day” Mediassa


Matkalla Ylen studioon kertomaan aiheesta

On my way to National Broadcasting Company to give an interview!

Clean your cup


“If you were offered a drink from a dirty cup, would you accept it?.

No matter how pure the content is, if the cup is dirty, you would refuse to drink it.

So it is with love, healing and helping others; if your cup is dirty, nothing good comes of it. This is a constant activity, cleaning your cup every day.

It becomes easier, after the cup is once totally clean, a light rinse every day will keep it clear. ”

From my book: Transitions –  a Journey to hell and Beyond