Kanttarelli Publishing Julkaisee: Tapani Tulla: Runoja Rakkauden Ripulista


“Rakkaus ja ripuli tulevat yhtä yllättäen ja ja kumpikin jää pitkäksi aikaa mieleen”

Runot ovat sensuellia iloittelua ja kirpaisevan koskettavaa, elämänmakuista sana-akrobatiaa!

Sikamaisen hyvä, suosittelen!

Kirja ilmestyy Tammikuun lopussa, mutta on jo ennakkotilattavissa Kanttarellin kaupasta www.kanttarellipublishing.com/kauppa

Kentältä Kentälle – Tulevasta novellikokoelmastani: “Suupaloja Kuoleman ja Elämän kattauksesta”


“Pyydämme teitä sulkemaan kaikki elektroniset laitteet…”

Stuertin litanja on minulle turhankin tuttu. En ole koskaan laskenut, mutta tämä lienee yli tuhannes kerta kun kuulen sen.

Laitan väsyneesti läppärin kiinni ja tungen sen edessä olevan istuimen verkkotaskuun. Olemme ehtineen odottaa koneessa jo yli tunnin. Myöhästyimme meille varatusta lähtöikkunasta ja se tietää aina odottelua.

Olin lentänyt Helsingistä Frankfurtiin, juossut läpi pitkän käytävän toiseen terminaaliin. Paita liimautuneena ihooni ehdin viime tingassa Chicagon koneeseen. Inhoan tätä reittiä. Kolme vaihtoa, jotta pääsen San Diegoon, Kaliforniaan. Jouduin varaamaan taas lentoni viime tipassa, ja tämä oli seuraus. Olen kolme kertaa aikaisemmin hukannut matkatavarani Chicagossa, yhtä monta kertaa kun olen siellä vaihtanut konetta.

Pääsemme vihdoin lentokorkeuteen, saan avata turvavyöni, läppärini ja tarkistan tapani mukaisesti, onko koneen viihdetarjonnassa uusia elokuvia. Ei ole. Se ei ole ihme, koska viime viikolla lensin saman lentoyhtiön koneella. Lufthansan Airbus-koneiden business-luokan tuolit eivät ole kovin hyviä, mutta koitan vääntäytyä mukavaan asentoon. Juuri silloin tulee lentoemäntä.

– Etwas zu Trinken, something to drink, sir?

Tilaan Gin & Tonicin silkasta turhautuneisuudesta.

Kiireellä odottamaan. Lentomatkailun tunnulause.

Päivällinen on siedettävä, tilaan vielä toisen kupin kahvia ja alan kirjoittamaan esitystani San Diegon kokoukseen. Mikään ei inspiroi paremmin kuin viime hetken paniikki! Onneksi esitys on minulle hyvin tutusta aiheesta, pystyn poimimaan useita kalvoja vanhoista esityksistäni. Lisään vähän uuttaa tietoa ja paremman yhteenvedon. Olen valmis jo ennen saavumme USAn lentotilaan.

Loppumatkan kuuntelen musiikkia mp3-soittimestani, pelaan muutaman pelin PSP:lläni, PlayStationPortablella. Vakiokalusteita business-nomadille.

Laskeutuminen O’Haren lentokentälle sujuu normaalisti. Loppu onkin taas tyypillistä helvettiä. Imigranttien jono on kilometrin pituinen. Joka toinen on joko täyttänyt vaadittavat lomakkeet väärin, tai ei ole täyttänyt niitä ollenkaan.

Alan katsella kelloa. Minulla on vielä 45 minuttia aikaa ehtiä jatkolennolleni, ei näytä hyvältä. Pääsen vihdoin tiskille. Normaalit kysymykset: miksi tulin tänne, kauanko olen, missä olen yötä. Latelen ne puolinukuksissa, olen matkustanut jo noin 18 tuntia. Sitten liukuportaat alas, jossa Amerikkaan tulleiden matkustajien matkalaukut ovat läjässä. Poimin omani, ja vien sen tiskille. Tylsistynyt, vahvasti ylipainoinen tullivirkailija tutkii laukkuni, ei huomautettavaa.

Kymmenen minuuttia aikaa lentoni porttien sulkeutumiseen. Ei hyvältä näytä.

Vaikka juoksen portille, myöhästyn viisi minuuttia. Portilla virkailijat eivät jousta tippaakaaan. Menen American Airlinesin tiskille kertomaan tilanteestani. Heillä on vielä yksi lento San Diegoon. Neljän tunnin päästä.

Neljä tuntia rähjäisellä lentokentällä. Onneksi kokoukseni alkaa vasta huomenna. Raahaudun business-loungeen. Otan lasin valkoviinia ja lautasellisen suolapaloja. Tekisi mieli tupakkaa.

Useamman lautasen ja lasillisen jälkeen koneeni vihdoin kuulutetaan. Suunnistan portille ja menen VIP-väylää koneeseen. Näillä lyhyillä sisämaan lennoilla ei ole business-luokkaa, vain vähän enemmän jalkatilaa. Onneksi sain edes ikkunapaikan. Käytäväpaikalla lentoemäntien kärryt aina jysähtelevät hartiohini.

Lento on täysin normaali. Vähän mukavaa turbulenssia Kalliovuoria ylittäessä. Pidän siitä. Pidän kaikesta, mikä vähän edes poikkeaa näissä putkissa istumisesta.

Laskeudumme San Diegoon, kello on jo kahdeksan illalla paikallista aikaa, olen ollut hereillä 26 tuntia. Vielä pitäisi saada laukku, taksi ja kirjautua sisään hotelliin.

Odotan, kunnes kaikki Chicagosta tulleet laukut ovat tulleet linjaa pitkin. Sitten ilmoitan laukkuni kadonneeksi.

Edes se ei ole uutta.

Lounas Kuoleman kanssa, Alkusalaatti


Ote tulevasta novellikokoelmastani” Suupaloja Kuoleman ja Elämän kattauksessa”

Kirjoitettu Syyskuussa 2011.

“Henkeä ahdistaa. Sattuu rintaan.

Normaali ilta Karlsson-residenssissä. Minä makaan sängyssä ja katson elokuvaa. 12 Apinaa,
sopivaa viihdettä illalle. Kissa makaa vieressäni ja kehrää kun rapsutan sitä.

Minua ei kukaan rapsuta.

Muu perhe elää omaa elämäänsä makuuhuoneen ulkopuolella. Minä en kuulu siihen. Olen kuin
torniinsa unohdettu vanki. Saan ruokaa ja juomaa. Vierailuaikoja ei juurikaan ole. Tätä tuomiota
olen istunut jo pari vuotta, loppua ei näy.

Rintaan todella sattuu ja huomaan leffan loppuneen. Ilmeisesti olen nukahtanut jossain vaiheessa.
Mittaan verenpaineeni, 130/60, syke 50 ja hyvin epätasainen, ilmankos väsyttää. Huudan vaimoani
paikalle. Hän tulee makuuhuoneeseen ja hätkähtää.

– Kuinka oot noin harmaa?

En normaalistikaan ole mikään rusoposki, sänkyyn ei paljon aurinko paista. Vaikea hengittää ja
rintaan sattuu vielä enemmän. Mittaan uudestaan verenpaineen. 110/50, syke 41, arytmia vain pahentunut. Kuluu välillä useita sekunteja, ettei sydän lyö ollenkaan..

– Kohta soitan kyllä ambulanssin!

Inhoan sairaaloita. Niistä en koskaan pääse ulos muuten kun vastoin lääkärin neuvoa. En halua
tilata ambulanssia. Mutta kun herään vaimoni ravistellessa minua, on pakko tajuta että nyt ei asiat
ole hyvin.

Kun herään seuraavan kerran, vieressäni seisoo oranssin väriseen haalariin pukeutunut mies.
Hieroo rystysillään minun rintakehääni.

– Herätäämpäs nyt Karlsson!

Poikani seisoo makuuhuoneen ovensuussa. Näen hänen katseestaan kauhun.

Toinen ambulanssimiehistä on puhelimessa. Hän pyytää lääkäriä paikalle. Tajuntannantasoni
heittelehtii, välillä olen tajuton. Herään taas kun paita otetaan pois päältäni. Koitan ymmärtää miksi
oranssipukuiset miehet riisuvat minua. En tajua. Minut asetetaan taas makaamaan selälleni.
Toinen miehistä ottaa molempiin käsiinsä kahvat. Sen verran olen lääkärisarjoja katsonut, että
tajuan mitä tulee tapahtumaan.

Poikani seisoo makuuhuoneen ovensuussa ja sulkee silmänsä.

Tunnen miten sähköisku kouristaa koko kehoani.

– Ei vaikutusta!
– Koita vielä kerran!

Tunnen uudestaan sähkön virtaavan läpi kehoni. Menetän tajuntani taas. Herään hetkeksi, kun
ulkoilman viileys pyyhkäisee yli puolialastoman kehoni. Meinaan pudota paareilta, kun
minua kannetaan kotini jyrkkiä ulkoportaita pitkin. Minut työnnetään ambulanssiin.
Tajuttomuus.

Ambulanssissa lääkäri seuraa mittareita, avustaja koittaa pitää minua hereillä

.- Syke 24!
– Annan adrenaliinin.

Juuri ennenkuin menetän taas tajuntani, tunnen pistoksen rinnassani. Näen poikani kasvot
mielessäni ja tunnen hirvittävää menetyksen tuskaa. Samalla olen elinkautisvanki, joka on juuri
saanut armahduksen.

Sydämeni pysähtyy. Olen kuollut.
Toista kertaa elämäni aikana. Eikä sekään riitä.

Herään.”

Hyvää Uutta Vuotta!


Vuosi päättyi Kanttarelli Publishingin suhteen varsin mainiosti! YLEn haastattelu (tlossa YLE Areenaan, mutta uteiliaimmat voivat ladata sen täältä:). Ja vielä tämän vuoden puolella voidaan vielä julkistaa loistava uusi teos, joka ilmestyy ensi vuoden alkupuolella. Lisää tietoa runoilija Tapani Tullan teoksesta täältä .

Hyvää ja Menestyksekästä vuotta kaikille!

“Runo päivässä – Poem a Day” Mediassa


Matkalla Ylen studioon kertomaan aiheesta

On my way to National Broadcasting Company to give an interview!

From my book “Transitions – a Jouney thought Hell”


“One such aspiration was writing a book. This is actually my second book. The first book didn’t see the light of day.

This is what happened:

It was that faithful journey from Seoul to San Diego, San Francisco, and to Helsinki with a lay-over in London. Earlier that week I’ve had a delicious dinner by our hosts in a very…’local’ restaurant. Dinner was delicious, but little did I know, that I left the restaurant with a very uninvited guest.

A leptospira bacteria.

Next morning I was feeling feverish. I didn’t know it at the time, but I was suffering from the first stage of Neuroleptospirosis, running a high fever, and feeling really sick.

I always traveled with two computers, one company-issued business-computer and one civilian computer. It is amazing how much free time one has in business-traveling. In lounges, during flights and generally just waiting.

So I decided to put that time on good use. I started writing a book about business-strategy in digital era. I had one version of the book in computer’s hard-drive, and a back-up copy in a memory stick. I was about 80% done with the book.

When I left Frisco, I was so sick that I decided to put my civilian computer in my luggage. Something I never do. But I was so weak, I could barely walk.

As faith would have it, the bag, with the computer and memory-stick inside it, was stolen.

Bye-bye book.

Welcome Neuroleptospirosis.

And good-bye to the life I had.

Ask, and the Universe replies.

But not in a way you expect.”

20131229-095537.jpg

Aside

Istun saunan lattialla paljussa ja sanon Mummille
– Ei enää, riittää jo!
Mummi vastaa:
– Hiukset pitää olla niin puhtaat, että narskuu!

Ukki kantaa minut lumituistussa mummolaan pyyhkeeseen käärittynä, Mummi tulee perässä saunatarvikkeiden kanssa. Käymme aina viikonloppuisin Kilon Kartanon
työntekijöille varatussa vanhassa saunassa. Se on viikonlopun kohokohta. Mummi on
emäntänä Kartanossa, Ukki puutarhurina.

Vietin kaikki kesät ja useimmat viikonloput Kilon Kartanon jännittävässä maailmassa. Siellä aika oli pysähtyneenä, talot lämmitettiin kakluuneilla, kesät meni kasvipuutarhaa ja mansikkamaata hoitaessa ja halkoja hakatessa talvea varten. Talvet menivät puutöissä, kaataen valtavia runkoja ja hinaten niitä hevosilla pois metsästä.
Minä seikkailin metsissä, aitoissa ja liitereissä. Vieläkin maistan Mummin tekemät
lihapullat, maustekakun ja kinuskin suussani. Ja Ukin kanssa mansikkamaalla syödyt
verenpunaiset mansikat

.
Elämäni ihaninta aikaa.

Ukki kuoli syöpään, kun olin yksitoista. Se oli minulle yhden aikakauden loppu. Mummi
muutti pois Kartanon mailta. Ei enää saunareissuja eikä metsäretkiä Ukin kanssa.

Eikä enää Ukkia.

Mummi muutti läheiseen mökkiin asumaan. Siellä kaikki me lapsenlapset nukuimme
siskonpedissä makuuhuoneen lattialla. Ennen nukkumaan menoa Mummi lausui aina:
Levolle laske luojani, armias ole suojani. Jos levoltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.

Mummi ei noussut levoltaan viime lauantaina.

Mökistä Mummi muutti kerostalokaksioon asumaan. Siellä en enää ollut yötä, vaikka
kävikin siellä aina juhlapäivisin. Joskus muuten vaan.

Kun sairastuin itse, en enää jaksanut käydä Mummin luona. Aina kun näimme, Mummi itki nähdessään minun tulevan rollaattorilla häntä vastaan. Koitin lohduttaa mummia, vaikka itseänikin itketti. Mummi liikkui omalla rollaattorillaan vieläkin vaivalloisemmin ja alkoi sekoittamaan asioita ja ihmisiä.

Kerrostalo vaihtui pikkuhiljaa palvelutaloon, kun kävi selväksi, ettei Mummi enää pystynyt hoitamaan kotiaan. Vieläkin oli kinuskikakkua tarjolla, mutta nyt piti ensin tarkistaa, ettei se ollut homeessa

.
Kauaa ei Mummi ehtinyt olla palvelutalossa, kun hän joutui sairaalaan. Kun viimeisen
kerran näin Mummia, hän vielä jaksoi istua, jutella ja suunnitella kotiinlähtöä. Viimeiset
viikot hän vain huusi tuskaansa. Jumalaa. Ukkia. Ehkä hän jo näki Ukin odottavan toisellapuolella.

Niin haluan ajatella.

Kuka nyt pesee hiuksiani niin että narskuu. On ikävä. Itkettää.

Jos levoltain en nousisi, taivaaseen ota tykösi.

Mummi

Clean your cup


“If you were offered a drink from a dirty cup, would you accept it?.

No matter how pure the content is, if the cup is dirty, you would refuse to drink it.

So it is with love, healing and helping others; if your cup is dirty, nothing good comes of it. This is a constant activity, cleaning your cup every day.

It becomes easier, after the cup is once totally clean, a light rinse every day will keep it clear. ”

From my book: Transitions –  a Journey to hell and Beyond

So this is over…


I hope you had fun..another year over, and a new one just begun….

I had a great Xmas! And now It’s time for some post-party depression. Cant help it, a gloomy ennui washes over me.
Time to reflect the past year. But not today. Feeling too blue to really delve into that yet.

Don’t get me wrong, this was one of the greatest years, Hardly any time spent in hospital, several great moments with the love of my life, got a book published, publishing companies really starting to take off. Great gettogethers with my children and their boy/girlfriends.

A LOT to be thankful of.

But still…

Rejoice your every day here, you never know how long it’s going to last.

Hugs and kisses all around!

Pain (9)


Pain (9)

I live, I breath
I let it rain on me

I seek, I ache
I try it not to break me

I laugh, I feel,
I make believe it is real

Am I strong enough?
Is my heart too broken?

Do I whine too much?
Am I too outspoken?

Do I make you laugh?
Should I try it harder?

I try as hard as I can
I hurt, I plead

I am down on my knees

I hold, I stand
I take it like a man

I try as hard as I can